Synnytyskertomus

Tässä tulee synnytyskertomus, matkasta joka alkoi hieman huonoissa merkeissä, mutta päättyi johonkin aivan ihanaan ❤.

Vietin koko uudenvuodenaaton sohvalla 38,5 asteen kuumeessa. Illalla toivuin sen verran, että kävimme Silkin kanssa katsomassa Mikon ilotulitus-shown autosta käsin. Kahdeksan jälkeen sain nukutettua Sillkin unille ja samoihin aikoihin minulla alkoi supistelemaan. Totesin Mikolle että; voi itku, nyt se vauva varmaan syntyy... Itku siksi, että olo oli tuossa vaiheessa...heh, aika rapsakka. Illalla yhdentoista aikaan supistukset alkoivat tulla säännöllisemmin, varmaan noin seitsemän minuutin välein. Yritin katsoa supistusten lomassa Arrow -sarjaa televisiosta, ja pakata viimeisiä tavaroita sairaalakassiin. Silkki heräsi kahdeltatoista rakettien ääneen, ja oli ihastuksissaan kun pääsi niitä keittiön ikkunaan katsomaan. Ilotulitusten jälkeen totesimme Mikon kanssa, että parasta käydä koko perhe nukkumaan, jos vaikka lähtö Jorviin yöllä tulee. Yritin vielä syödä jotain, mutta edes puolikas banaani ei uponnut kuumeiseen oloon.

Heti sänkyyn päästyäni totesin, että supistukset olivat tulleet jäädäkseen, ja tämä vauva todellakin syntyy nyt. Torkahtelin supistusten välissä, mutta 02.00 luovutin ja kävin lämpimässä suihkussa rentoutumassa. Kun pääsin takaisin sänkyyn, huomasin että jotain lämmintä valui jaloilleni. Pomppasin salamana ylös sikamaisen kalliista sängystämme, ja herätin Mikon varmaan sanoilla pelasta meidän sänky! Onneksi paksu untuvatäkki hoiti asian puolestamme. Soitimme Jorviin lapsivesistä, ja sieltä neuvottiin olemaan rauhassa kotona aamuun. Supistuksia tuli vaihdellen kolmen-seitsemän minuutin välein. Vaihtelevuuden takia koin hankalaksi päättää koska olisi oikea hetki lähteä sairaalaan. Lopulta aamuseitsemältä, kun olin oksentanut kipeän supistuksen päätteeksi, totesin että nyt on olo sellainen etten jaksa olla enää kotona. Soitimme appivanhemmat meille hoitamaan Silkkiä ja onneksi he saapuivat nopeasti. Silkki tietysti heräsi, kun teimme lähtöä, mutta tuntui ymmärtävän kun sanoimme lähtevämme hakemaan vauvaa. Pääsin meidän ovelta roskakatokselle saakka supistusten välissä, ja seuraavalla tauolla autoon. Mikko ajoi kuin Kankkunen konsanaan, ja saavuimme Jorviin 10 minuutissa. Selvisin koko automatkan kahdella supistuksella. Yritin vain keskittyä hengittämiseen, ja laskemiseen. Tiesin että kun olin laskenut päässäni rauhallisesti kymmeneen, kipu helpottaisi.

Täytyy sanoa, että Jorvin käytävät ei ole tuntuneet koskaan niin pitkiltä kuin tuolloin aamu kahdeksalta. Synnytysosastolle päästyämme vastassa oli ihanan seesteinen ja rauhallinen tunnelma, vaikka lähes kaikki huoneet olivat täynnä. Itsestä vain tuntui ihan urpolta läähättää ilmoittautumistiskillä neuvolakortti kädessä, että tulin synnyttämään. Mielessäni ajattelin sen näkyneen jo kaukaa naamasta. Pääsin tutkimushuoneeseen, ja kätilö kirjasi tietoja rauhassa koneelle. Mietin mihin minun voimavarat oli kadonneet, kun tuntui etten jaksa yhtään ainoaa supistusta enää. Todella ärsyttävää, sillä luulin kipukynnykseni olevan edellisen synnytyksen jäljiltä suhteellisen korkea. Lopulta kun kätilö teki sisätutkimuksen, ja kertoi että olen seitsemän senttiä auki. Tunsin helpotuksen aallon. Voimavarat oli siis edelleen tallella, mutta kroppa ei ollut ehtinyt niin hyvin mukaan kuin edellisellä kerralla, synnytyksen käynnistyessä hitaammin. Pääsin nopeasti synnytyssaliin, ja sain kiireellisen spinaali -puudutuksen. Se ei ennättänyt tehota kokonaan, mutta vei kirkkaasti supistusten terävimmän kärjen. Olin niin onneni kukkuloilla siinä vaiheessa kun tuijotin monitorilla olevan supistuksen käyrää, joka vain nousi, ja itse pystyin olemaan suhteellisen normaalisti. Ah! Puudutteet ovat tietyissä tilanteissa taivaan lahja! Loput senttimetrit aukesivat tunnissa. Ihana, ihana kätilö kysyi siinä vaiheessa mikä minun olo on, jaksanko alkaa ponnistamaan, vai haluanko levähtää hetken. Valitsin jälkimmäisen, sillä vauvalla oli kaikki hyvin ja kätilön mukaan se voisi vielä rauhassa laskeutua alemmaksi. Sain vielä pienen annoksen epiduraalia ja ennätin levähtää vajaat pari tuntia. Täytyy sanoa, että tuli kyllä tarpeeseen. Lepotauon jälkeen kätilö sanoi, että voin alkaa ponnistamaan kun siltä tuntuu. Ajattelin, että nyt ei kyllä yhtään ponnistuta, mutta kokeillaan. Yritin kuunnella omaa kroppaani, ja ponnistaa oikealla hetkellä. Vauva olikin ilmeisen alhaalla, ja kun kuulin kätilön sanovan että se vastaa hyvin ponnistuksiin, en malttanut odottaa enää ja vauva syntyi kolmella hyvällä ponnistuksella seitsemässä minuutissa. Ja mikä ihana pieni ihminen sieltä syntyikään. Ensimmäinen mitä näin hänessä oli tummat hiukset, ja suloiset pienet kasvot. Pikkuinen oli pakko saada aivan heti syliin napanuorineen ja kaikkineen. Laskimme varpaat ja sormet, ja suukotimme pientä. Se on aivan käsittämätöntä miten oma vauva tuntuu heti omalta. Siitä ei ole epäilystäkään. Sen vain tietää, ja hänet haluaa pitää aina ja ikuisesti ❤.

Istukka irtosi tällä kertaa ilman ponnisteluja. Tätä olin jännittänyt, sillä Silkin kohdalla istukan irtoaminen kesti yli tunnin. Yhtään repeämiä ei synnytyksessä tullut, ja muutenkin itse synnytys meni aivan nappiin. Pidimme vauvaa sylissä, joimme aamukahvia ja söimme mokkapaloja. Tällä kertaa kaikki tuntui niin luonnolliselta, ja vauvaa katsoessa tuli tunne, että juuri sinuahan olimme odottaneet. Olisimme päässeet kotiin jo kuuden tunnin seurannan jälkeen, ja normaali tilanteessa olisimme varmasti lähteneetkin heti. Minulla oli sairastamisesta ja synnytyksestä vain voimat niin kateissa, että päätin jäädä yhdeksi yöksi lepäämään ja tutustumaan rauhassa vauvaan. Seuraavana päivänä näimme lastenlääkärin, joka antoi kotiinlähtöluvan. Mikko tuli hakemaan minut ja pikku-miehen kotiin kahden aikaan. Pakkasimme tavarat ja kiitimme henkilökuntaa, sekä kiirehdimme kotiin Silkin luokse. Silkki oli aivan ihastuksissaan kun näki vauvan mukanamme. Parempaa vastaanottoa ei pieni mies olisi voinut siskoltansa saada.

♥

Minun synnytys

Mietin kuinka synnytyksestä teille kertoisin ja päätin kertoa sen hieman lyhenneltynä ja ehkä tehdä videoklipin myöhemmin, koska synnytyksetä voisi puhua vaikka kuinka paljon. Tosin ei aavistustakaan tuntuuko videoklippi omalta jutulta, mutta katsotaan ;)

No niin, kuulkaas... Meidän pikkuinen syntyi reilu viikko sitten maanantaina. Edellisenä perjantaina kokeilin mammajoogaa, jonka olin löytänyt youtubesta, kun kesken joogan alaselässä alkoi tuntumaan polttelua. Minulla meni hetki tajuta, että nämä ovat nyt niitä supistuksia, koska ne tulivat neljän minuutin välein. Supistukset eivät kuitenkaan olleet kipeitä, joten päättelin etteivät ne ole vielä "oikeita". Yö meni kuitenkin aika lailla valvoessa, sillä kipu voimistui mutta harveni.

Lauantaina olo oli parempi ja kävimme miehen kanssa pienellä kävelyllä, ja minulla oli tarkoitus lähteä kahvittelemaan keskustaan Cheekin keikalle tulleiden sukulaisten kanssa. Jouduin kuitenkin perumaan kahvit, sillä ajoittain supistukset oli niin voimakkaita, ettei suorana seisomisesta meinannut tulla mitään. Otimme rennosti kotona. Söimme synnytys-suklaita ja katsoimme leffaa. Illalla ajattelin että pikku jooga rentouttaisi ja tein mammajoogan uudestaan. Joogan jälkeen alkoivat voimakkaat supistukset jälleen.

Lauantai-sunnuntai välisenä yönä olin niin väsynyt, että nukahtelin supistusten välissä, välillä viideksi ja välillä kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Supistukset eivät vieläkään tulleet vähintään viiden minuutin välein, kahden tunnin aikana, joten sairaalaanlähtökriteerit eivät täyttyneet. Kaverina kotona oli neuvolasta lainattu Tens-laite, oma mies ja kuumavesipullo, jotka kaikki helpottivat supistusten tullessa. Tens-laitteesta koin olevan apua alussa, mutta ns. oikeiden supistusten tullessa, koin sen enemmän häiritsevänä kuin auttavana.

Ihanat pohjoisen vieraat tulivat sunnuntaina meille kahville, ja sain hetkeksi muuta ajateltavaa. Kesken vierailun alkoivat supistukset taas voimakkaina ja vieraat joutuivatkin hieromaan mamman selkää - kiitos avusta❤!! Sillä aikaa kun mies kävi viemässä heidät lentokentälle, alkoivatkin supistukset tulla neljän minuutin välein ja silloin minusta tuntui, että nyt täytyy lähteä sairaalaan. Olin jo valmiina eteisessä kassien kanssa kun mies saapui kotiin, taivas sentään, näytin pakaaseineni "etelän-lomalaiselta" - Moccamasteri ja Juhlamokat vain puuttuivat ;)!

Ajoimme nopeasti Jorviin ja mies laski montako supistusta piti autossa kestää, onneksi matka ei ollut pitkä. Jorvissa meidät vastaanotti sama iloinen kätilö, jolle olimme jo lauantaina soitelleet ja kysyneet onko ok olla vielä kotona. Hän muisti meidät ja otti lämpimästi vastaan. Olimme ainoat - voitteko kuvitella - ainoat synnyttäjät Jorvissa sillä hetkellä. Lauantaina sinne soittaessa tupa oli ollut ihan täysi! Itse huokaisin helpotuksesta sillä halusin mielellään kokeilla allasta kivunlievityksenä ja minä ainoana synnyttäjän tarkoitti, että allas oli vapaa!

Allas oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin! Vesi kannatteli kroppaa ja lämpö pehmitti kipeitä lihaksia. Mies suihkutteli selkää aina kun supistus tuli ja väliajat kelluin tyytyväisenä altaassa - taivaallista. Kuuntelimme radiota ja mietimme kuuluisia neitsyitä, sekä söimme eväitä. Olin viisi tuntia altaassa, siinä vaiheessa kun huomasin, että alahuuli hörppäsi vettä, totesin että varmaan parasta nousta pois tai nukahdan sinne :)

Altaasta noustuani olin auki viisi senttimetriä, lapsivedet tai limatulppa eivät kummatkaan olleet meneet. Tiedätte että olen neulakammoinen, mutta tässä kohtaa päätin ottaa suosituksesta epiduraalin, jonka seurana sain myös oksitosiini-tipan (tehokasta tavaraa sekin). Ajatus epiduraalin ottamisesta tuntui epämukavalta, mutta itse epiduraalin laittaminen ei sattunut yhtään. Keskityin istumaan oikeassa asennossa, joten en edes huomannut kun se oli jo annettu. Epiduraali on kyllä ihme lääke, sen jälkeen istuin kuin "vaaleanpunaisella hattaralla", eikä mihinkään sattunut!

Puudutuksen jälkeen Pikkuisen päähän laitettiin "pinni" sydämen sykkeen seuraamista varten, ja samalla puhkaistiin lapsivedet. Se oli niin villin tuntuista! Tulva ihanan lämmintä vettä syöksähti ulos! Muistan miettineeni, että onpas pikkuisella on ollut mukavat oltavat masussa :) Lapsivesien jälkeen sain hetken aikaa levähtää ja torkahdin varmaan puoleksitoista tunniksi.

Heräsin ponnistuksen tarpeeseen ja soitin kellosta kätilöt paikalle. He tekivät pikaisen sisätutkimuksen ja olin 10cm auki. Sanoin kätilöille, että nyt minun on oikeasti päästävä vessaan, mutta sen sijaan he tuumasivat, että ei - vaan nyt on aika ponnistaa. Ponnistamisen tarve tuntuu juuri siltä kun kaikki sanovat, "kakkahädältä".

Toivoin että en repeäisi ja muistin jostain kuulleeni, että ponnista kunnolla, mutta rauhallisesti. Hoin mantraa päässäni ja ponnistin aina kun kätilöt kehoittivat ponnistamaan. Venymisen tunne yllätti täysin, mutta onnistuin vakuuttamaan itselleni, että pystyn tähän ja kipu on vain tunne, jonka päälle pystyy nousemaan. Mies piti kädestä kiinni ja auttoi läsnäolollaan. Kun onnistuin ajattelemaan itseni kivun yläpuolelle, ei se enään edes tuntunut pahalta. Kun pikkuisen pää oli puoliksi ulkona, alkoi jo kuulua maailman kaunein itku. Kuulin kun mies sanoi, että nyt se syntyy. Se antoi voimaa ja loputkin päästä syntyi seuraavalla ponnistuksella. Pikkuisen muu vartalo syntyi paljon helpommin perään, eikä se oikeastaan edes sattunut, mutta toki jokainen ponnistus vaatii tahdon voimaa ja päättäväisyyttä. Ponnistukseen meni puoli tuntia ja isukki leikkasi pienen napanuoran, joka on muuten sitkeä! Kätilöt kysyivät haluaako isä kertoa sukupuolen ja pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulin mieheni sanovan se on tyttö! Sen jälkeen sain laskea hänen sormet ja varpaat - täydelliset kymmenen molempia - ja pieni sujautettiin paitani alle lämpimään. Se hetki tuntui melkein pyhältä! Katsoimme pientä tyttöämme ihmeissämme ja aikamoisen iloshokin vallassa. Käsittämätöntä mikä pieni ihme sieltä tulikaan, niin kaunis ja täydellinen. Siihen rakkauden määrään ja tunteeseen ei voi varautua.

Istukka ei suostunut syntymään, joten sen työstämiseen menikin sitten reilu tunti. Onneksi sekin saatiin ulos ehjänä, sillä leikkaus tai kaavinta kuulostivat molemmat puistattavilta ajatuksilta siinä vaiheessa. Mies sanoi, että oli hurjan näköistä kun kätilöt vetivät istukkaa voimalla napanuorasta ulos... Istukka sai kuitenkin oman hetkensä kuuluisuudessa, sillä mies kuvasi sen veljentytölle opiskelukäyttöön. Uskomaton elin sekä kokonsa, että tehtävänsä puolesta!

Uskomattomia olivat myös kätilöt! Ihanat, ihanat vahvat naiset, jotka pitivät huolta ja ohjasivat varmoin ottein kaikessa. Oma mies oli myös maailman paras tukipilari, sillä hän seisoi vierellä koko matkan ja piti kädestä, hieroi ja auttoi. Itse asiassa koko synnytykseen mennyt aika meni nopeaan ja minulla jäi pelkästään positiivinen kuva siitä. Synnytyksestä teki onnistuneen turvallisuus ja tunne siitä, että sai itse päättää ja pitää kontrollin kaikesta. Vaihtoehtoja annetaan, mutta päätökset saa tehdä itse. Ajallisesti myös kaikki meni nappiin; avautuminen, epiduraalin otto, jonka vaikutus lakkasi juuri ennen ponnistusta, ponnistaminen ja tietysti se, että Silkki syntyi todella virkeänä ja osasi heti alkaa imeä.

Kivusta sitten, kipu on henkilökohtaista ja synnytys on kropalle raskasta työtä. Itselläni supisteli ennen synnytystä kaksi päivää ja yötä putkeen joka vei paljon voimia itse asiasta. Supistus on kipu, joka todellakin tuntuu, mutta sen kestää kun muistaa mikä sen tarkoitus on yrittää hengittää sen läpi. Supistusten välissä ehtii hyvin puhumaan ja henkäisemään, ennen kun uusi "aalto" tulee. Ponnistusvaihe oli mielestäni rankoin, ponnistaa lujaa, mutta ei liikaa, käyttää hengitystä apuna, mutta muistaa levätä välissä. Ja sen todellakin tuntee kuinka kroppa työskentelee, ja kieltämättä sen tuntee kun paikat venyy - nimittäin sieltä täytyy saada vauvan pää ulos. Kuitenkin sen kivun voittaa, sillä halu saada vauva syliin on ihan valtava ja kätilöt ovat tsemppaamassa ja ohjaamassa. Itselläni helpotti sunnattomasti ajatus, että pikkuinen tekee yhtä kovaa töitä päästäkseen ulos ja tiiminä me onnistumme. Sillä hetkellä kun ajattelin noin, unohtui kipu lähes kokonaan. Eli ponnistusvaiheestakin selviää :) Samoin tein kun vauva on sylissä, ei enään millään muulla ole väliä. Aika katoaa ja kaikki kivut unohtuu, se on maagista.

 ♥