Vietin koko uudenvuodenaaton sohvalla 38,5 asteen kuumeessa. Illalla toivuin sen verran, että kävimme Silkin kanssa katsomassa Mikon ilotulitus-shown autosta käsin. Kahdeksan jälkeen sain nukutettua Sillkin unille ja samoihin aikoihin minulla alkoi supistelemaan. Totesin Mikolle että; voi itku, nyt se vauva varmaan syntyy... Itku siksi, että olo oli tuossa vaiheessa...heh, aika rapsakka. Illalla yhdentoista aikaan supistukset alkoivat tulla säännöllisemmin, varmaan noin seitsemän minuutin välein. Yritin katsoa supistusten lomassa Arrow -sarjaa televisiosta, ja pakata viimeisiä tavaroita sairaalakassiin. Silkki heräsi kahdeltatoista rakettien ääneen, ja oli ihastuksissaan kun pääsi niitä keittiön ikkunaan katsomaan. Ilotulitusten jälkeen totesimme Mikon kanssa, että parasta käydä koko perhe nukkumaan, jos vaikka lähtö Jorviin yöllä tulee. Yritin vielä syödä jotain, mutta edes puolikas banaani ei uponnut kuumeiseen oloon.
Heti sänkyyn päästyäni totesin, että supistukset olivat tulleet jäädäkseen, ja tämä vauva todellakin syntyy nyt. Torkahtelin supistusten välissä, mutta 02.00 luovutin ja kävin lämpimässä suihkussa rentoutumassa. Kun pääsin takaisin sänkyyn, huomasin että jotain lämmintä valui jaloilleni. Pomppasin salamana ylös sikamaisen kalliista sängystämme, ja herätin Mikon varmaan sanoilla pelasta meidän sänky! Onneksi paksu untuvatäkki hoiti asian puolestamme. Soitimme Jorviin lapsivesistä, ja sieltä neuvottiin olemaan rauhassa kotona aamuun. Supistuksia tuli vaihdellen kolmen-seitsemän minuutin välein. Vaihtelevuuden takia koin hankalaksi päättää koska olisi oikea hetki lähteä sairaalaan. Lopulta aamuseitsemältä, kun olin oksentanut kipeän supistuksen päätteeksi, totesin että nyt on olo sellainen etten jaksa olla enää kotona. Soitimme appivanhemmat meille hoitamaan Silkkiä ja onneksi he saapuivat nopeasti. Silkki tietysti heräsi, kun teimme lähtöä, mutta tuntui ymmärtävän kun sanoimme lähtevämme hakemaan vauvaa. Pääsin meidän ovelta roskakatokselle saakka supistusten välissä, ja seuraavalla tauolla autoon. Mikko ajoi kuin Kankkunen konsanaan, ja saavuimme Jorviin 10 minuutissa. Selvisin koko automatkan kahdella supistuksella. Yritin vain keskittyä hengittämiseen, ja laskemiseen. Tiesin että kun olin laskenut päässäni rauhallisesti kymmeneen, kipu helpottaisi.
Täytyy sanoa, että Jorvin käytävät ei ole tuntuneet koskaan niin pitkiltä kuin tuolloin aamu kahdeksalta. Synnytysosastolle päästyämme vastassa oli ihanan seesteinen ja rauhallinen tunnelma, vaikka lähes kaikki huoneet olivat täynnä. Itsestä vain tuntui ihan urpolta läähättää ilmoittautumistiskillä neuvolakortti kädessä, että tulin synnyttämään. Mielessäni ajattelin sen näkyneen jo kaukaa naamasta. Pääsin tutkimushuoneeseen, ja kätilö kirjasi tietoja rauhassa koneelle. Mietin mihin minun voimavarat oli kadonneet, kun tuntui etten jaksa yhtään ainoaa supistusta enää. Todella ärsyttävää, sillä luulin kipukynnykseni olevan edellisen synnytyksen jäljiltä suhteellisen korkea. Lopulta kun kätilö teki sisätutkimuksen, ja kertoi että olen seitsemän senttiä auki. Tunsin helpotuksen aallon. Voimavarat oli siis edelleen tallella, mutta kroppa ei ollut ehtinyt niin hyvin mukaan kuin edellisellä kerralla, synnytyksen käynnistyessä hitaammin. Pääsin nopeasti synnytyssaliin, ja sain kiireellisen spinaali -puudutuksen. Se ei ennättänyt tehota kokonaan, mutta vei kirkkaasti supistusten terävimmän kärjen. Olin niin onneni kukkuloilla siinä vaiheessa kun tuijotin monitorilla olevan supistuksen käyrää, joka vain nousi, ja itse pystyin olemaan suhteellisen normaalisti. Ah! Puudutteet ovat tietyissä tilanteissa taivaan lahja! Loput senttimetrit aukesivat tunnissa. Ihana, ihana kätilö kysyi siinä vaiheessa mikä minun olo on, jaksanko alkaa ponnistamaan, vai haluanko levähtää hetken. Valitsin jälkimmäisen, sillä vauvalla oli kaikki hyvin ja kätilön mukaan se voisi vielä rauhassa laskeutua alemmaksi. Sain vielä pienen annoksen epiduraalia ja ennätin levähtää vajaat pari tuntia. Täytyy sanoa, että tuli kyllä tarpeeseen. Lepotauon jälkeen kätilö sanoi, että voin alkaa ponnistamaan kun siltä tuntuu. Ajattelin, että nyt ei kyllä yhtään ponnistuta, mutta kokeillaan. Yritin kuunnella omaa kroppaani, ja ponnistaa oikealla hetkellä. Vauva olikin ilmeisen alhaalla, ja kun kuulin kätilön sanovan että se vastaa hyvin ponnistuksiin, en malttanut odottaa enää ja vauva syntyi kolmella hyvällä ponnistuksella seitsemässä minuutissa. Ja mikä ihana pieni ihminen sieltä syntyikään. Ensimmäinen mitä näin hänessä oli tummat hiukset, ja suloiset pienet kasvot. Pikkuinen oli pakko saada aivan heti syliin napanuorineen ja kaikkineen. Laskimme varpaat ja sormet, ja suukotimme pientä. Se on aivan käsittämätöntä miten oma vauva tuntuu heti omalta. Siitä ei ole epäilystäkään. Sen vain tietää, ja hänet haluaa pitää aina ja ikuisesti ❤.
Istukka irtosi tällä kertaa ilman ponnisteluja. Tätä olin jännittänyt, sillä Silkin kohdalla istukan irtoaminen kesti yli tunnin. Yhtään repeämiä ei synnytyksessä tullut, ja muutenkin itse synnytys meni aivan nappiin. Pidimme vauvaa sylissä, joimme aamukahvia ja söimme mokkapaloja. Tällä kertaa kaikki tuntui niin luonnolliselta, ja vauvaa katsoessa tuli tunne, että juuri sinuahan olimme odottaneet. Olisimme päässeet kotiin jo kuuden tunnin seurannan jälkeen, ja normaali tilanteessa olisimme varmasti lähteneetkin heti. Minulla oli sairastamisesta ja synnytyksestä vain voimat niin kateissa, että päätin jäädä yhdeksi yöksi lepäämään ja tutustumaan rauhassa vauvaan. Seuraavana päivänä näimme lastenlääkärin, joka antoi kotiinlähtöluvan. Mikko tuli hakemaan minut ja pikku-miehen kotiin kahden aikaan. Pakkasimme tavarat ja kiitimme henkilökuntaa, sekä kiirehdimme kotiin Silkin luokse. Silkki oli aivan ihastuksissaan kun näki vauvan mukanamme. Parempaa vastaanottoa ei pieni mies olisi voinut siskoltansa saada.
♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit, ajatukset ja ideat ovat lämpimästi tervetulleita -Kiitos!