03 syyskuuta 2014

Minun synnytys

Mietin kuinka synnytyksestä teille kertoisin ja päätin kertoa sen hieman lyhenneltynä ja ehkä tehdä videoklipin myöhemmin, koska synnytyksetä voisi puhua vaikka kuinka paljon. Tosin ei aavistustakaan tuntuuko videoklippi omalta jutulta, mutta katsotaan ;)

No niin, kuulkaas... Meidän pikkuinen syntyi reilu viikko sitten maanantaina. Edellisenä perjantaina kokeilin mammajoogaa, jonka olin löytänyt youtubesta, kun kesken joogan alaselässä alkoi tuntumaan polttelua. Minulla meni hetki tajuta, että nämä ovat nyt niitä supistuksia, koska ne tulivat neljän minuutin välein. Supistukset eivät kuitenkaan olleet kipeitä, joten päättelin etteivät ne ole vielä "oikeita". Yö meni kuitenkin aika lailla valvoessa, sillä kipu voimistui mutta harveni.

Lauantaina olo oli parempi ja kävimme miehen kanssa pienellä kävelyllä, ja minulla oli tarkoitus lähteä kahvittelemaan keskustaan Cheekin keikalle tulleiden sukulaisten kanssa. Jouduin kuitenkin perumaan kahvit, sillä ajoittain supistukset oli niin voimakkaita, ettei suorana seisomisesta meinannut tulla mitään. Otimme rennosti kotona. Söimme synnytys-suklaita ja katsoimme leffaa. Illalla ajattelin että pikku jooga rentouttaisi ja tein mammajoogan uudestaan. Joogan jälkeen alkoivat voimakkaat supistukset jälleen.

Lauantai-sunnuntai välisenä yönä olin niin väsynyt, että nukahtelin supistusten välissä, välillä viideksi ja välillä kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Supistukset eivät vieläkään tulleet vähintään viiden minuutin välein, kahden tunnin aikana, joten sairaalaanlähtökriteerit eivät täyttyneet. Kaverina kotona oli neuvolasta lainattu Tens-laite, oma mies ja kuumavesipullo, jotka kaikki helpottivat supistusten tullessa. Tens-laitteesta koin olevan apua alussa, mutta ns. oikeiden supistusten tullessa, koin sen enemmän häiritsevänä kuin auttavana.

Ihanat pohjoisen vieraat tulivat sunnuntaina meille kahville, ja sain hetkeksi muuta ajateltavaa. Kesken vierailun alkoivat supistukset taas voimakkaina ja vieraat joutuivatkin hieromaan mamman selkää - kiitos avusta!! Sillä aikaa kun mies kävi viemässä heidät lentokentälle, alkoivatkin supistukset tulla neljän minuutin välein ja silloin minusta tuntui, että nyt täytyy lähteä sairaalaan. Olin jo valmiina eteisessä kassien kanssa kun mies saapui kotiin, taivas sentään, näytin pakaaseineni "etelän-lomalaiselta" - Moccamasteri ja Juhlamokat vain puuttuivat ;)!

Ajoimme nopeasti Jorviin ja mies laski montako supistusta piti autossa kestää, onneksi matka ei ollut pitkä. Jorvissa meidät vastaanotti sama iloinen kätilö, jolle olimme jo lauantaina soitelleet ja kysyneet onko ok olla vielä kotona. Hän muisti meidät ja otti lämpimästi vastaan. Olimme ainoat - voitteko kuvitella - ainoat synnyttäjät Jorvissa sillä hetkellä. Lauantaina sinne soittaessa tupa oli ollut ihan täysi! Itse huokaisin helpotuksesta sillä halusin mielellään kokeilla allasta kivunlievityksenä ja minä ainoana synnyttäjän tarkoitti, että allas oli vapaa!

Allas oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin! Vesi kannatteli kroppaa ja lämpö pehmitti kipeitä lihaksia. Mies suihkutteli selkää aina kun supistus tuli ja väliajat kelluin tyytyväisenä altaassa - taivaallista. Kuuntelimme radiota ja mietimme kuuluisia neitsyitä, sekä söimme eväitä. Olin viisi tuntia altaassa, siinä vaiheessa kun huomasin, että alahuuli hörppäsi vettä, totesin että varmaan parasta nousta pois tai nukahdan sinne :)

Altaasta noustuani olin auki viisi senttimetriä, lapsivedet tai limatulppa eivät kummatkaan olleet meneet. Tiedätte että olen neulakammoinen, mutta tässä kohtaa päätin ottaa suosituksesta epiduraalin, jonka seurana sain myös oksitosiini-tipan (tehokasta tavaraa sekin). Ajatus epiduraalin ottamisesta tuntui epämukavalta, mutta itse epiduraalin laittaminen ei sattunut yhtään. Keskityin istumaan oikeassa asennossa, joten en edes huomannut kun se oli jo annettu. Epiduraali on kyllä ihme lääke, sen jälkeen istuin kuin "vaaleanpunaisella hattaralla", eikä mihinkään sattunut!

Puudutuksen jälkeen Pikkuisen päähän laitettiin "pinni" sydämen sykkeen seuraamista varten, ja samalla puhkaistiin lapsivedet. Se oli niin villin tuntuista! Tulva ihanan lämmintä vettä syöksähti ulos! Muistan miettineeni, että onpas pikkuisella on ollut mukavat oltavat masussa :) Lapsivesien jälkeen sain hetken aikaa levähtää ja torkahdin varmaan puoleksitoista tunniksi.

Heräsin ponnistuksen tarpeeseen ja soitin kellosta kätilöt paikalle. He tekivät pikaisen sisätutkimuksen ja olin 10cm auki. Sanoin kätilöille, että nyt minun on oikeasti päästävä vessaan, mutta sen sijaan he tuumasivat, että ei - vaan nyt on aika ponnistaa. Ponnistamisen tarve tuntuu juuri siltä kun kaikki sanovat, "kakkahädältä".

Toivoin että en repeäisi ja muistin jostain kuulleeni, että ponnista kunnolla, mutta rauhallisesti. Hoin mantraa päässäni ja ponnistin aina kun kätilöt kehoittivat ponnistamaan. Venymisen tunne yllätti täysin, mutta onnistuin vakuuttamaan itselleni, että pystyn tähän ja kipu on vain tunne, jonka päälle pystyy nousemaan. Mies piti kädestä kiinni ja auttoi läsnäolollaan. Kun onnistuin ajattelemaan itseni kivun yläpuolelle, ei se enään edes tuntunut pahalta. Kun pikkuisen pää oli puoliksi ulkona, alkoi jo kuulua maailman kaunein itku. Kuulin kun mies sanoi, että nyt se syntyy. Se antoi voimaa ja loputkin päästä syntyi seuraavalla ponnistuksella. Pikkuisen muu vartalo syntyi paljon helpommin perään, eikä se oikeastaan edes sattunut, mutta toki jokainen ponnistus vaatii tahdon voimaa ja päättäväisyyttä. Ponnistukseen meni puoli tuntia ja isukki leikkasi pienen napanuoran, joka on muuten sitkeä! Kätilöt kysyivät haluaako isä kertoa sukupuolen ja pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulin mieheni sanovan se on tyttö! Sen jälkeen sain laskea hänen sormet ja varpaat - täydelliset kymmenen molempia - ja pieni sujautettiin paitani alle lämpimään. Se hetki tuntui melkein pyhältä! Katsoimme pientä tyttöämme ihmeissämme ja aikamoisen iloshokin vallassa. Käsittämätöntä mikä pieni ihme sieltä tulikaan, niin kaunis ja täydellinen. Siihen rakkauden määrään ja tunteeseen ei voi varautua.

Istukka ei suostunut syntymään, joten sen työstämiseen menikin sitten reilu tunti. Onneksi sekin saatiin ulos ehjänä, sillä leikkaus tai kaavinta kuulostivat molemmat puistattavilta ajatuksilta siinä vaiheessa. Mies sanoi, että oli hurjan näköistä kun kätilöt vetivät istukkaa voimalla napanuorasta ulos... Istukka sai kuitenkin oman hetkensä kuuluisuudessa, sillä mies kuvasi sen veljentytölle opiskelukäyttöön. Uskomaton elin sekä kokonsa, että tehtävänsä puolesta!

Uskomattomia olivat myös kätilöt! Ihanat, ihanat vahvat naiset, jotka pitivät huolta ja ohjasivat varmoin ottein kaikessa. Oma mies oli myös maailman paras tukipilari, sillä hän seisoi vierellä koko matkan ja piti kädestä, hieroi ja auttoi. Itse asiassa koko synnytykseen mennyt aika meni nopeaan ja minulla jäi pelkästään positiivinen kuva siitä. Synnytyksestä teki onnistuneen turvallisuus ja tunne siitä, että sai itse päättää ja pitää kontrollin kaikesta. Vaihtoehtoja annetaan, mutta päätökset saa tehdä itse. Ajallisesti myös kaikki meni nappiin; avautuminen, epiduraalin otto, jonka vaikutus lakkasi juuri ennen ponnistusta, ponnistaminen ja tietysti se, että Silkki syntyi todella virkeänä ja osasi heti alkaa imeä.

Kivusta sitten, kipu on henkilökohtaista ja synnytys on kropalle raskasta työtä. Itselläni supisteli ennen synnytystä kaksi päivää ja yötä putkeen joka vei paljon voimia itse asiasta. Supistus on kipu, joka todellakin tuntuu, mutta sen kestää kun muistaa mikä sen tarkoitus on yrittää hengittää sen läpi. Supistusten välissä ehtii hyvin puhumaan ja henkäisemään, ennen kun uusi "aalto" tulee. Ponnistusvaihe oli mielestäni rankoin, ponnistaa lujaa, mutta ei liikaa, käyttää hengitystä apuna, mutta muistaa levätä välissä. Ja sen todellakin tuntee kuinka kroppa työskentelee, ja kieltämättä sen tuntee kun paikat venyy - nimittäin sieltä täytyy saada vauvan pää ulos. Kuitenkin sen kivun voittaa, sillä halu saada vauva syliin on ihan valtava ja kätilöt ovat tsemppaamassa ja ohjaamassa. Itselläni helpotti sunnattomasti ajatus, että pikkuinen tekee yhtä kovaa töitä päästäkseen ulos ja tiiminä me onnistumme. Sillä hetkellä kun ajattelin noin, unohtui kipu lähes kokonaan. Eli ponnistusvaiheestakin selviää :) Samoin tein kun vauva on sylissä, ei enään millään muulla ole väliä. Aika katoaa ja kaikki kivut unohtuu, se on maagista.




 

2 kommenttia:

  1. Sulla kävi kyllä nopeaa tuo avautuminen. Onnekas :) oliko sulla loppujen lopuksi sitten pitkä synnytys tunneissa? Mulla tuttu sanoi, kun toisen nyt teki, että sillon ekalla kerralla kun puhkastiin kalvot niin synnytys oli kivuliaampi. Mutta nyt toisen kohalla ei antanu puhkassa ja oli helpompaa. Tuota aijon itekki kokeilla seuraavalla kerralla :) montako pistettä teidän tyttönen sai? -noora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se avautuminen meni kyllä aika nopsaan, muutamassa tunnissa. Jorvissa taidettiin laskea, että koko synnytykseen meni se kymmenen tuntia yhteensä, eli aika normiaika :)

      Epiduraalin vaikutuksesta en tuntenut supistuksia kalvojen puhkaisun jälkeen, joten en osaa sanoa siitä... Olin kyllä ihan kiitollinen huilitauosta siinä kohtaa ;)

      Pikkuinen sai heti syntymisen jälkeen 9/10, yksi piste jäi uupumään väristä. Viiden minuutin päästä hän sai kuitenkin täyden kympin <3

      Poista

Kommentit, ajatukset ja ideat ovat lämpimästi tervetulleita -Kiitos!